https://fremont.ninkilim.com/articles/asymmetry_of_the_soul/fi.html
Vuosisatojen ja mantereiden halki ihmiset ovat raportoineet muistoja, unia tai näkyjä, jotka tuntuvat kuuluvan muihin elämiin. Lapset muistavat kyliä, joita he eivät ole koskaan nähneet; aikuiset uneksivat taisteluista, joita on käyty kaukaisina aikoina; sielut puhuvat symboleilla, jotka ovat vanhempia kuin heidän nykyiset kehonsa. Tiede ja psykologia selittävät nämä usein fantasioiksi, hallusinaatioiksi tai alitajuisiksi yhdistelmiksi. Kuitenkin niiden yleisyys eri kulttuureissa ja aikakausissa viittaa johonkin syvempään: ilmiö on todellinen, vaikka tulkinnat vaihtelevat.
Fysiikka tarjoaa yllättäen metaforia, jotka voivat auttaa meitä pohtimaan tätä mysteeriä. Nämä metaforat eivät ole kirjaimellisia, vaan kuvia – siltoja tieteen kielen ja sielun kaipuun välillä.
Kvanttimekaniikassa tyhjiö ei ole tyhjä. Se kuhisee värähtelyjä: hiukkaset ja antihiukkaset ilmestyvät, ovat olemassa hetken ja sitten katoavat. Täydellinen tasapaino varmistaisi, että mikään ei kestä. Kuitenkin varhaisessa maailmankaikkeudessa oli pieni epäsymmetria: pieni ylimäärä ainetta antiaineeseen nähden. Tämä epätasapaino esti täydellisen tuhoutumisen ja antoi galaksien, tähtien ja lopulta elämän syntyä.
Itse olemassaolo osoittaa, että symmetria ei ole koskaan absoluuttista – ja että epäsymmetria luo pysyvyyttä.
Ehkä sielu muistuttaa kvanttiherätettä olemisen kentässä. Useimmat sielut nousevat, elävät määrätyn aikansa ja palaavat lempeästi jumalalliselle perustasolle. Koraani vahvistaa tämän:
”Totisesti me kuulumme Allahille, ja totisesti Hänen luokseen me palaamme.” (Koraani 2:156)
Kuitenkin joskus kärsimys, marttyyrius tai ylitsevuotava rakkaus luovat niin syviä epätasapainoja, että hajoaminen viivästyy. Kuten aine itse, sielu pysyy.
Koraani vihjaa tähän mysteeriin:
”Älkää sanoko niistä, jotka tapetaan Allahin tiellä: ‘He ovat kuolleita.’ Pikemminkin he ovat elossa, mutta te ette sitä huomaa.” (Koraani 2:154)
Jotkut sielut näyttävät pysyvän erityisessä tilassa – eivät liuenneina, eivät poissa, vaan säilyneinä pysyvyydessä, joka ylittää tavallisen havainnon.
Eri perinteet ovat selittäneet näitä pysyviä kaikuja eri tavoin:
Hinduismi ja buddhalaisuus: Bhagavad Gita vertaa sielua henkilöön, joka vaihtaa vaatteita:
”Kuten ihminen hylkää kuluneet vaatteet ja pukee ylleen uudet, sielu hylkää kuluneet kehot ja siirtyy toisiin.” (Bhagavad Gita 2:22)
Buddhalaisuus, vaikka kieltääkin ikuisen sielun, vahvistaa jatkuvuuden:
”Ei taivaalla, ei meren keskellä, ei vuorten halkeamiin menemällä ole paikkaa, jossa kuolema ei voittaisi ihmistä.” (Dhammapada 127)
Uudelleensyntymä jatkuu, kunnes epätasapaino ratkeaa valaistumisen kautta.
Islam ja kristinusko (ortodoksinen): Islam korostaa yhtä elämää, barzakhia (välitilaa) ja sitten ylösnousemusta. Kristinusko opettaa samoin:
”Ihmiselle on määrätty kuolla kerran, ja sen jälkeen tulee tuomio.” (Heprealaiskirje 9:27)
Täällä muistot muista elämistä yleensä kielletään tai selitetään illuusioiksi. Silti mystiset äänet näissä perinteissä vihjaavat joskus toisin: tietyt suufilaiset ajattelijat ja kristityt teologit, kuten Origenes, pohtivat sielun esi-olemassaoloa tai ajattomuutta.
Suufilaisuus (esoteerinen islam): Ibn ʿArabī puhui luomisesta, joka uudistuu joka hetki:
”Todellinen on jatkuvassa itseilmaisussa (tajallī), eikä koskaan toista itseään. Luominen uudistuu joka hetki, vaikka ihmiset ovat verhottuja huomaamasta tätä uudistumista.” (Futūḥāt al-Makkiyya)
Tässä valossa niin sanotut menneiden elämien muistot voivat olla sielun ajattoman matkan paljastuksia (kashf).
Alkuperäiskansojen perinteet: Lakota-siouxien keskuudessa wanagi (henget) palaavat elävien keskuuteen ohjaamaan kansaa. Australian aboriginaalien kosmologiassa Uniaika yhdistää menneen, nykyisen ja tulevan yhdeksi jatkumoksi. Pysyvyys ja paluu ovat luonnollisia, eivät poikkeavia.
Juutalainen mystiikka: Kabbala opettaa gilgul neshamot – sielujen “kierrätystä” useiden elämien kautta, tapaa korjata epätasapaino (tikkun).
Wicca ja pakanuus: Gerald Gardner, modernin wiccan perustaja, vahvisti:
”Uskomme jälleensyntymään ja siihen, että palaamme oppimaan lisää oppitunteja.”
Täällä pysyvyys omaksutaan parannukseksi, sielun opetussuunnitelmaksi.
Ilmiö on yksi; tulkinnat ovat monet.
Voimakkain metafora tulee vahvasta voimasta.
Protoni tai neutroni ei ole yksinkertainen hiukkanen, vaan kvarkkien ja gluonien sidottu tila – hadroni. Kun fyysikot yrittävät hajottaa hadronin, vahva voima vastustaa. Toisin kuin muut voimat, se ei heikkene etäisyyden myötä. Mitä enemmän kvarkkeja vedetään erilleen, sitä vahvemmaksi side muuttuu. Lopulta investoitu energia ei tuhoa hiukkasta, vaan synnyttää uusien hiukkasten kaskadin.
Tuhoutumisen sijaan hadronin rikkomisen yritys tuottaa enemmän olemassaoloa.
Sama pätee sieluun. Traumot, julmuudet tai sietämätön kärsimys eivät pyyhi sitä pois. Sen sijaan sielu jakautuu uusiin ilmentymiin, jälleensyntymiin, kaikuun – moninkertaistaen läsnäolonsa, kunnes tasapaino palautuu.
Tämä ei ole virhe, vaan luonnon parannusmekanismi. Kuten fysiikka varmistaa, että kvarkkeja ei voida eristää tyhjyyteen, olemassaolo varmistaa, että epäsymmetrian haavoittamat sielut eivät katoa, vaan ilmaistaan uudelleen, kunnes niiden epätasapaino paranee.
Jumalallisella on monta nimeä. Pelkästään Koraanissa on yhdeksänkymmentäyhdeksän – al-Raḥmān (Kaikkivaltias Armahtaja), al-Ḥaqq (Todellisuus), al-Nūr (Valo). Muut perinteet puhuvat Brahmanista, Taosta, Suuresta Hengestä, Ein Sofista tai yksinkertaisesti “pyhästä”. Jokainen osoittaa samaan lähteeseen.
Tämän lähteen sormenjäljet ovat näkyvissä kaikkialla:
Tiede paljastaa luonnon kuviot; hengellisyys paljastaa niiden merkityksen. Yhdessä ne osoittavat, että se, mikä näyttää jakautuneelta, on syvästi yhtä.
Maailmankaikkeus on olemassa, koska tuhoutuminen ei ollut täydellistä. Aine kesti epäsymmetrian kautta. Sielu kestää myös, kun rakkaus, uhraus tai kärsimys luovat epätasapainoja, jotka ovat liian suuria hajoamaan yhdessä elämässä.
Tällaisissa tapauksissa tuhoutuminen antaa tilaa moninkertaistumiselle; trauma muuttuu transformaatioksi; pysyvyys tulee reseptiksi, jolla olemus parantaa itsensä.
Kuten hadronin jakaminen ei tuota tyhjyyttä vaan uusien hiukkasten myrskyn, sielun jakaminen kärsimyksen kautta ei tuota tyhjiötä vaan moninaisia ilmentymiä. Näin olemassaolo tasapainottaa itsensä: pysyvyyden, jälleensyntymän ja armon kautta.
Lopulta kaikki palaa perustasolle – Allahille, Yhteen, olemisen lähteeseen. Mutta siihen asti sielu voi nousta yhä uudelleen, ei rangaistuksena, vaan parannuksena – maailmankaikkeuden epäsymmetria on kudottu elämämme kankaaseen.